Lähes aina aamupäivisin, oikaistessani erään puiston poikki, näen eläkeikäisen miehen pienen valkoisen koiran kanssa. Pari on yleensä pysähtynyt vain katselemaan; koira istuu joko penkillä tai kalliolla ja haistelee ilmaa. Ihanaa kiireettömyyttä. Eläkkeellä.

Saakin miettimään kulttuuriamme. Miksi täällä on rakennettava uraa, taloa ja suoritettava jatkuvasti ollakseen joku. Ollakseen hyväksytty, ollakseen osa yhteiskuntaa, hyvä ihminen, hyvä suomalainen, hyvä luterilainen. Kuinka kauan eletään ns. ruuhkavuosia- miltei parikymmentä vuotta? Mitä saavutetaan? Lähes maksettu/ maksettu talo, lapset opiskelemaan ja aikaa itselle. Viiskymppisinä. Mikäpä siinä; viisikymmentähän on uusi neljäkymmentä. Terveitä vuosiakin toivottavasti vielä riittää ( ja työvuosia, tottakai!). Vaiko avioero, loppuunpalaminen ehkä sairastuminen.

Jonkinmoisena trendinä on välillä olleet ” elämänmuutokset”. Otetaan vuosi lomaa ja purjehditaan maailman ympäri tai joogataan Intiassa ( usein nämä muutokset vaativat tietysti vuosia suorittamista siinä hyvin palkatussa työssä).

Olisipa ihanaa jos meillä kaikilla olisi mahdollisuus useammin kunnolla pysähtyä miettimään mihin elämämme menee. Millaisia valintoja olemme tehneet ja mitä jatkossa haluaisimme. Olisipa ihanaa ottaa aikaa itselle.

Nettideittailu kolmenkympin kypsemmällä puolella?

Haussa; söpö/ komea, urheilullinen, 35-39, tumma/ vaalea, terveesti itsevarma, lapseton, kantakaupungissa asuva, mutta maallakin satunnaisesti viihtyvä. Haluaa parisuhteen ( on vaan iiiiiihan sattumalta sinkkuna; vaikka siis mieletön saalis onkin) ja lapsiakin. Hurttia huumoria löytyy ja sopivaa hulluutta. Ja matkustelemaankin hinkuaa aika ajoin.

Ja mitä löytyy: 42- 50 vuotiaita teini- ikäisten isiä, jotka asuvat omakotitalossaan Lohjalla. Profiilikuvassa poseerataan tuopin ja/ tai tupakan kanssa. Lomaotoksissa rannalle on puettu reisitaskucaprit ja sandaalit valkoisten urheilusukkien kanssa. Sekä muutama parikymppinen… Puumaksiko? Ajatus naurattaa ( ainakin vielä).

Ja löytyi myös yksi nelikymppinen pilluhullu. Erehdyin tapaamaan. ( Ja se onkin sitten oma tarinansa).

Muutama viikko sitten katselin TV:stä dokumenttia nelikymppisestä brittitoimittajanaisesta. Hänen kantansa botoxiin ja kauneusleikkauksiin oli aluksi kielteinen, mutta loppuviimein hänelle oli laitettu yli 70 pistosta, silmäpussit poistettu ja laserhiontaakin.

Jäin miettimään mitä nainen totesi alussa. Jotenkin näin ” Olen nelikymppinen sinkku ja kilpailen parikymppisten kanssa”. Niinpä. Mietin olisinko turvassa näiltä ” paineilta” parisuhteessa. Ehkä kahden lapsen alati väsyneenä äitinä. Pelkäisinkö silloin, että mieheni lähtee nuoremman matkaan? Vai olisiko minulla silloin aikaa miettiä turhia?

Tosissani en ole ikinä miettinyt itseäni leikellä. Olen tyytyväinen tuikitavalliseen B- kuppiini ja jenkkakahvoja vastaan taistelen mieluummin liikunnalla kuin rasvaimulla. Mutta….botoxia ottaisin kyllä mielelläni pikkuisen ja usein olen sanonut, että jos ruston vasaroiminen ei ällöttäisi ja pelottaisi ( ja jos olisi rahaa) niin leikkauttaisin nenäni.

Ja miksi näin? Koska irvokasta on, että kun tässä kolmenkympin paremmalla puolella itseään on oppinut rakastamaan, ja hyväksymään, niin se rypistyy ja veltostuu. Mielestäni kypsyminen on ihanaa ja vanheneminen, mutta eivät kaikki sen jättämät jäljet. Pienet naururypyt ovat kauniit ja kertovat eletystä elämästä, mutta silti….ihan pikkuisen botoxia?

Biologinen kello, jonka tikitys herättelee aamuyön uhkaavina tunteina. Ajatus kiertää silloin rataa ” En saa ikinä lapsia!”. Hyväksyn pienet rypyt, vatsamakkaran ja sen, että selluliittia pakoon saa juosta useamman lenkin viikossa. Biologista kelloani en hallitse mitenkään. Parikymppisenä ikuiseen aiheeseen naisten biologisesta kellosta suhtautui huvittuneen kyllästyneesti. Aikaa tuntui olevan ja mahdollisuuksia. Nyt yli kolmikymppisenä aikaa ei ole eikä mahdollisuutta. Käyttäisinkö hyväkseni miestä, jota tapailen paremman puutteessa vaiko spermapankkia..? Molemmista tuloksena olisi isätön lapsi. Vai luotanko siihen, että kaikella on aikansa ja tarkoituksensa?

Tapahtui tavaratalon kosmetiikkaosastolla: Esitteillä on erilaisia ihonhoitopaketteja. Vieressäni parikymppinen blondi kääntelee yhtä paketeista, luoksemme tulee myyjä kysyen minulta ” Voinko auttaa?”. Vastaan katselevani ja blondi kääntyy myyjään päin ” Ei kai nää oo jotain ikääntyvän ihon tuotteita?”. Nappaan yhden ikääntyvän ihon- tuotepaketeista ja suuntaan kassalle. Naurattaa.